Instagram-videon taustalla näkyy savupilviä, mutta etualalla joogaavat naiset jatkavat venytysliikettään räjähdyksistä huolimatta. 

”Toisaalta se on hullua, mutta toisaalta tämä on meidän tapamme näyttää, että elämäämme ei voi viedä meiltä pois”, sanoo videota esittelevä Victoria Trofimova, 38. 

Hän johtaa Ukrainassa nuorisojärjestö NMKY:tä. Video on Ukrainan Dnipron kaupungista, jonne Venäjä on hyökännyt useita kertoja sodan aikana. 

Trofimova vieraili toukokuussa Suomessa puhumassa muun muassa nuorten tulevaisuudennäkymistä. Hänen mukaansa juuri normaalin elämän jatkaminen vaaroista huolimatta on yksi ukrainalaisten selviytymismekanismeista neljä vuotta jatkuneessa Venäjän hyökkäyssodassa.  

”En pidä siitä, kun ihmiset sanovat, että odotetaan sodan loppumista ja aletaan sitten jälleenrakennus. Me elämme nyt.” 

Yli 10 prosenttia on yrittänyt itsemurhaa.  

Hän uskoo, että se auttaa myös mielenterveysongelmien torjumisessa. Siksi hänkin aloittaa aamunsa aina tutuilla rutiineilla ja ryhtyy töihin, oli yöllä kuulunut räjähdyksiä tai ei. 

”En tarkoita, etteikö pitäisi yrittää vaikuttaa siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Mutta jos vain odottaa sodan loppua ja paluuta takaisin vanhaan…niin ei koskaan tapahdu. Se johtaa pettymykseen, enkä usko, että se on oikea selviytymismekanismi.” 

Vaikka moni ukrainalainen yrittää elää tavallista arkea, on selvää, että sodalla on ollut tuhoisat vaikutukset ihmisten mielenterveyteen. 

Esimerkiksi Maailman terveysjärjestön vuoden 2024 arvion mukaan 46 prosenttia ukrainalaisista kärsii mielenterveysongelmista.  

Viime syksynä julkaistu, Turun yliopiston vajaat 5 500 nuorta kattanut tutkimus puolestaan kertoo, että sodalle altistuneista nuorista peräti 16 prosenttia kärsii traumaperäisen stressihäiriön oireista. Yli 10 prosenttia on yrittänyt itsemurhaa.  

Trofimovan mukaan oikeastaan kaikilla ukrainalaisilla on jonkinlainen trauma. 

”Monet meistä eivät vain huomaa sitä vielä. Tuntuu vaikealta kuulla puhuttavan posttraumaattisesta stressihäiriöstä, koska meillä kyse ei ole trauman jälkeisestä tilanteesta. Meillä on traumoja joka päivä.” 

Sodan aiheuttama psyykkinen taakka on myös polarisoinut ukrainalaisia.

Mielenterveyteen vaikuttavat esimerkiksi kuolemat ja vammautumiset sekä pelko drooni- ja ohjusiskuista. 

”On epävarmuutta siitä, herääkö seuraavana aamuna. Joka kerta, kun kuulee räjähdyksen, seuraa adrenaliinipiikki. Oma kehoni reagoi nykyään jopa siihen, kun ikkuna paukahtaa kiinni, halusinpa tai en.” 

Sodan aiheuttama psyykkinen taakka on myös polarisoinut ukrainalaisia, Trofimova kertoo. Vastakkainasettelua on esimerkiksi maasta lähteneiden ja sinne jääneiden välillä ja etulinjassa asuvien tai taistelevien ja muiden välillä. 

Mielenterveysammattilaisia ei ole tarpeeksi, ja Trofimova uskoo, että sodan jälkeen Ukrainalla on edessään valtava työ mielenterveysongelmien parantamiseksi. Paljon voidaan kuitenkin tehdä jo nyt, eivätkä kaikki tarvitse intensiivistä terapiaa tai psykologin apua. 

”Joillekin voi riittää yhteisö, joka toivottaa tervetulleeksi ja joka on avoin ja kuuntelee. Sekin voi parantaa.” 

Trofimova pitää tärkeänä myös sitä, että etenkin nuoret saavat osallistua yhteiskunnan toimintaan jollakin merkityksellisellä tavalla eivätkä ole vain uhrin roolissa. Siihen myös NMKY pyrkii. Sen ja muidenkin järjestöjen toiminnassa on mukana paljon nuoria vapaaehtoisia.  

”En usko, että johtaa mihinkään hyvään, jos ihmisillä on mielessään vain trauma ja voimattomuuden kokemus.” 

Myös Trofimova itse on entinen NMKY-vapaaehtoinen. Hän oli mukana perustamassa oman kotipaikkakuntansa NMKY:tä kymmenisen vuotta sitten. Järjestön johdossa hän on työskennellyt nyt puoli vuotta. 

Kansainvälinen NMKY eli YMCA on perustettu jo 1800-luvulla, mutta Ukrainassa sen historia on lyhyt. Se perustettiin vasta Neuvostoliiton hajoamisen ja Ukrainan itsenäistymisen jälkeen. Sillä on kuitenkin hyvät kansainväliset verkostot. Esimerkiksi Trofimova työskenteli Saksan NMKY:llä paettuaan Ukrainasta pienen poikansa kanssa. Jokin veti kuitenkin takaisin.  

Sodan myötä Ukrainaan on kasvanut kukoistava kansalaisyhteiskunta.

”Alun alkaenkaan ei tuntunut oikealta olla poissa. Kun on itse yhteisöaktiivi ja perhe jää kotiin, haluaa itsekin olla siellä. Haluan myös olla osa tätä historiallista prosessia. En ole katunut päätöstäni.” 

Nyt hän asuu lähellä Kiovaa. 

Trofimova on tyytyväinen siihen, että sodan myötä Ukrainaan on kasvanut kukoistava kansalaisyhteiskunta. Myös NMKY on kasvanut lähinnä virkistystoimintaa tarjoavasta nuorisojärjestöstä ammattimaisemmaksi toimijaksi, joka tavoitti viime vuonna noin 10 000 ihmistä.  

Sen hankkeisiin kuuluu esimerkiksi taideterapian ja muun mielenterveystuen järjestämistä veteraaneille ja ammattikoulutuksen tarjoamista maan sisäisille pakolaisille.  

Suomen NMKY:n kanssa toteutettavassa humanitaarisen avun hankkeessa puolestaan jaetaan esimerkiksi koulutus- ja virkistyspakkauksia, annetaan täydennyskoulutusta ja mielenterveystukea ja järjestetään konfliktialueiden lapsille leirejä turvallisemmilla alueilla. 

Ukrainan järjestöt toimivat pitkälti vapaaehtoisvoimin ja ulkomaisten järjestöjen ja hallitusten tuella, sillä valtion budjetti painottuu sotatoimiin.  

Se vaatii veronsa. Käytännössä järjestöt paikkaavat vapaaehtoisvoimin palveluita, jotka valtion kuuluisi järjestää. 

”Olemme aika hyviä siinä, mutta joskus myös palamme loppuun. Tarvitsemme siksi myös institutionaalista tukea. Voimme toki nojata vapaaehtoisiin, mutta kuinka kauan voimme pitää vapaaehtoisia ilman palkkaa melkein kokopäivätöissä?” Trofimova pohtii. 

Jaksamisen rakoilu tulee esiin erikoisissa tilanteissa.

Kriisitilanteissa puhutaan usein ihmisten ”resilienssistä”, sietokyvystä. Trofimova ei ole siitä innoissaan. 

”Ihmisillä on sitä ja heillä on energiaa toimia, mutta meillä ei ole muuta vaihtoehtoa. On pakko, koska mitä muuten tapahtuisi?” 

Jaksamisen rakoilu tulee esiin erikoisissa tilanteissa. Trofimova kertoo, kuinka hän Saksassa työskennellessään oli mukana järjestämässä viikon leiriä Ukrainassa työskenteleville NMKY:n vapaaehtoisille.  

Nämä olivat tullessaan reippaalla mielellä, mutta kun psykologi aloitti ensimmäisen harjoituksen, jokin muuttui. 

”Meidän piti vain kävellä huoneessa, kuunnella musiikkia ja katsoa toisiamme silmiin. Minuutin päästä kaikki itkivät. Piilotamme kaiken sisällemme, koska haluamme olla vahvoja toistemme takia. Siksi meidän pitää mielestäni tulla paremmiksi itsemme, ystäviemme ja kollegoidemme tukemisessa.”